Ihana kamala minä
Kuva täältä
Tällä kertaa seuraa asiaa itsevarmuudesta, -rakkaudesta ja -kriittisyydestä. Minä en häpeä myöntää, että pidän itsestäni. Voisin jopa sanoa olevani omasta mielestäni aika hyvä tyyppi. Tykkään myös vitsailla omasta erinomaisuudestani. Toisinaan kohtaan ihmisiä, jotka eivät valitettavasti ymmärrä itseironista huumoriani ja todella kuvittelevat minun olevan pahemman kerran täynnä itseäni. Olen kuitenkin todennut sen, että jos toinen ei todella ymmärrä kommenttejani itseironiaksi, ei kyseinen tyyppi ehkä ole minun makuuni muutenkaan. Entisellä poikaystävälläni oli tapana todeta: "Man, you just really love yourself, don't you!" Siihen minä taas tokaisin: "Sure I do. And you would too, if you were me!" ;) HAH.
Ihminen on usein itse oman itsensä ankarin kriitikko ja pahin kilpailija. Minä olen myös mestari syyllistämään itseäni, varsinkin silloin kun kuvittelen, etten ole sellainen kuin minun pitäisi. Huvittavaa sinänsä on se, että luon itse itselleni ne standardit, jotka täyttämällä luulen olevani parempi ihminen. Vastaavasti olen tietysti huonompi, jos en pysty vastaamaan omiin vaatimuksiini. Luonteeltani olen sellainen lepsu perfektionisti, joka tavallaan haluaa tavoitella täydellisyyttä joka asiassa, mutta ei omaa sitä aikaa ja energiaa, että jaksaisi tehdä asioiden eteen kovinkaan paljoa. :D
Oma ulkonäkö on varmasti suurimmalle osalle ihmisistä yksi herkimpiä asioita. Asioita, joista löytää aina jotakin parannettavaa. Olen vuosien varrella oppinut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja pääosin voin sanoa olevani tyytyväinen itseeni. Miksi murehtia asioita, joita ei voi muuttaa? Tai no, plastiikkakirurgiakin on toki yksi vaihtoehto, mutta sille tielle minä en lähtisi. Vaikka pidänkin itsestäni, toisinaan olen äärimmäisen kriittinen itseäni kohtaan. Kaikki tietävät sen tunteen, kun itse näyttää jokaisessa valokuvassa hirveältä ja kaverit aina ihan hyvältä. Ja kaverit taas omasta mielestään näyttävät ihan hirveältä ja sinä hyvältä. Minä olen äärimmäisen itsekriittinen nimenomaan valokuvien suhteen. Milloin on hirveä ilme, naama näyttää liian leveältä tai tukka on huonosti. Hyvin harvassa ovat ne valokuvat, joissa näyttäisin omasta mielestäni hyvältä. Itsekriittisyys on toisinaan myös vain huonon päivän tai ajanjakson syytä. Itse olen huomannut tämän ainakin kaksi kertaa löytäessäni tietokoneeltani vanhoja valokuvia. Tämän postauksen kaksi kuvaa olen aikanaan hylännyt täysin julkaisukelvottomina, sillä ne olivat mielestäni niin huonoja. Olen sattumalta löytänyt kummankin kuvan koneeltani noin neljä kuukautta ottamishetken jälkeen ja hämmentynyt ankaruudestani omaa itseäni kohtaan ja ihmetellyt: "Mitä helvettiä oikein ajattelin silloin?!" :)
Haluan lopuksi vielä jakaa kanssanne muutaman ajatuksen.
- Olen oman elämäni tärkein ihminen.
- Jos en edes itse pidä itsestäni, miksi kukaan muukaan pitäisi?
- Suhteen omaan itseen olisi hyvä olla kunnossa, ennen kuin harkitsee sellaista jonkun toisen kanssa.
PS. Ja hitsi miten tuo alempi kuva saikaan minut kaipaamaan pitkää vaaleaa tukkaani! Noh, onneksi se kasvaa nopeasti ja värikin on vain sävyte. :)
Tunnisteet: Höpötyksiä
lähettänyt Jenni @ 11.55
13 kommenttia:
Ihana postaus!:D Osuit kyllä naulan kantaan.
Postaus piristi päivääni. Sama lepsu perfektionisti taitaa asua minussakin. Tahtoisin kovasti tavoitella täydellisyyttä, mutta itsekuri ja ahkeruus ei riitä. Lopulta päädyn sättimään itseäni ja unohtamaan hiljalleen asian.
Itselläni on aika lailla samanlainen asenne omaan itseeni. En haluaisi muuttaa mitään, vaikka tottakai aina keksii jotain, mutta silti en lähtisi mitään muuttamaan jos saisin aikaa ajatella yhtään pidemmälle.
Valokuvat ovat myös minulle erittäin suuri itsekritiikin kohde. Näytän nimittäin mielestäni niissä aina aivan hirveältä. Onneksi kuitenkin välillä on kuvia, joista en edes tunnista itseäni ja näytän mielestäni kauniilta, mutta niitä kuvia on ehkä 1/100..
En ole vieläkään aivan sinut ulkonäköni kanssa, sillä sisälläni asuu edelleenkin se ei-niin-nätti-pikkutyttö, joka ei enää tuijota minua peilistä, kun siihen katson. Lähes joka kerta hämmästyn myös valokuvia, sillä en tunnista niistä itseäni. Sitä on muuttunut niin nopeassa tahdissa, etteivät aivot ehdi mukaan, mutta ehkä sekin tulee tästä aikaa myöten.
Ihana postaus. :)
Ymmärrän täysin mistä puhut, Jenni. Maisterin paperit napattuani julistin perheelleni ja ystävilleni, että nyt minulla on kirjallinen todiste erinomaisuudestani. Jotkut eivät tätä ymmärtäneet, vaan mutisivat jotakin siitä, miten vaatimattomuus kaunistaa. Piru vie, jos on jotakin kovalla työllä ansainnut, niin kyllä kai siitä kunnian itselleen voi ottaa!?
Ulkonäkö/-muoto onkin sitten toinen juttu. Kasvoin tanssisalissa peilien ja äärimmäisen kilpailuhenkisyyden keskellä ja yhä edelleen koen alemmuutta monista piirteistäni. Tiedän, että en ole mikään luuska ja että pienellä trimmauksella minusta saisi suhteellisen näpsäkän paketin, mutta jotenkin tuntuu, että en täytä normeja (mitä ne sitten ikinä ovatkin). Silloin tällöin myös lempiblogieni lukeminen ahdistaa, sillä kaikkien seuraamieni muotiblogien kirjoittajat ovat niin tavattoman kauniita. Yritän kuitenkin olla vertailematta itseäni muihin bloggareihin, sillä tiedän ettei minusta milloinkaan saa liki 180 senttistä nymfiä. Millonhan me naiset opimme arvostamaan itseämme täysin sellaisina kuin olemme?
Olisin voinut itse kirjoittaa edellisen tekstin:D Poikaystäväni juuri huomautti pari päivää sitten, että en ainakaan äheksy itseäni missään asiassa. (Tämä siitä, että sain järjettömän itsetyytyväiskohtauksen kun selvisi, että minä olin väittelemästämm asiasta oikeassa)
Mutta kuitenkin, olen aivan samaa mieltä, että jos ei pysty itse rakastamaan itseään, niin miksi kukaan muukaan niin tekisi. Hups, tuli hiukan julmasti kirjoitettua tuo...
Olen kuitenkin myös hiukkasen perfektionisti naamastani otetuista kuvista. Tämän vuoksi olen vieläkin hiukan yllättynyt, että oikeasti aloitin blogin ja, että oikeasti tungen sinne kuvia pärstästäni:D
Moumou: No se on kiva kuulla! :D
Pinja2: Ihanaa, että onnistuin piristämään päivääsi. :) Minun itsekurini ja -hillintäni on niin surkea, että ihan hävettää. :D
Marika: Sinulla on terve asenne. Pidä siitä kiinni! :) Minusta tuntuu, ettei oikein kukaan pidä itsestään otetuista valokuvista. Minäkin koen, että joku yksi sadasta kuvasta onnistuu. Joskus tunnen itseni huijariksi, kun valitsen sen onnistuneen kuvan. "Näytänkö nyt todella sitten muka tältä, jos 99 muussa kuvassa en näyttänyt?" :D Mutta sama minähän se joka kuvassa olen, eikä joku muu näkisi niissä juuri mitään eroa. Se on vain se ihana kamala minä. :)
Sanna: No tuollaisista saavutuksista saakin jo olla ylpeä. :) Sitäpaitsi pientä tuollaista huumoria sopivassa määrin on minusta oikein terveellistä viljellä! Pitää osata sekä nauraa itselleen että olla ylpeä itsestään. :)
No tätä blogia lukiessa sinun ei ainakaan tarvitse tuntea alemmuudentunteita. :) Olen vain 165-senttinen pätkä ja voit aina lohdutukseksi vilkaista hiljattain julkaisemaani aamunaama-kuvaa. :D
Jonna: Hahaa, ihanaa että muutkin osaavat arvostaa itseään! :) Minäkin olen valokuvien suhteen aika perfektionisti. Siksi olen erityisen hämmästynyt siitä, että vailla minkäänlaista tuskaa pystyin julkaisemaan sen meikittömän zombie-naamakuvan viime viikolla. :D
Tämä oli kyllä täyttä asiaa! Muhun viimeisin parisuhde vaikutti niin, että itsevarmuuteni katosi taivaan tuuliin. Nyt yritän tehdä kovasti töitä sen eteen, että saisin sitä takaisin edes himpun verran.
Sivuhuomatuksena vielä: haluun sun hiukset! Otsatukkakuva sai mut pohtimaan, josko huomenna antaisinkin kampaajan pätkäistä mulle taas otsatukan... :)
Jenni, se aamukuva vasta itsetuntoani natisuttikin. Miten ihmeessä joku onnistuu näyttämään ylisuloiselta önniäiseltä vuoteesta noustuaan? Meikälikan naamaa saa viilata ja puunata aamuisin ihan kunnolla, ennen kuin sieltä kuoriutuu jotakin edes hivenen ihmiseltä muistuttavaa. :D
Jose: Kuulepas tyttö. Siinä tapauksessa voin ainakin varmuudella sanoa, että ero oli täysin oikea ratkaisu. :) Sovitaanko niin, että istut tänään vaikka puoli tuntia peilin edessä ja vain ihastelet omaa ihanuuttasi. ;)
Otsatukkakuva kyllä saa minutkin muistelemaan kaiholla polkkatukkaani ja otsista, mutta myös muistelemaan miten rasittava tuo kampaus oli. Hiukset olivat otsatukan venähdettyä koko ajan silmillä. Hyvä puoli siinä taas on se, että tulee ainakin käytyä kampaajalla vähän useammin, jos ei jaksa tihrustaa hiusten alta. :)
Sanna: Voi Sanna, Sanna... Nyt meni jopa tämä tyttö sanattomaksi. :D Kaipa tässä kuuluisi kiittää. :D Mutta olen varma, että siellä se itsekritiikin peikkonen sinua nyt jäytää eikä niinkään todellisuus. ;)
Olen katsellut vierestä muutamaa parisuhdetta jossa kumpikaan osapuoli ei ole sinut itsensä kanssa. Eihän siinä ole mitään pirun järkeä. Sitten löytyy myös niitä tyttöjä jotka tarvitsevat aina jonkun viereen hehkuttamaan jotta voisivat pitää itseään edes siedettävinä. Äly hoi, älä jätä. Näille tyypeille on turha sanoa että kannattaisi ehkä olla vähän aikaa yksin ja harrastaa pientä itsetutkiskelua.
Jotta pystyisi rakastamaan muita, pitää osata rakastaa ensin itseään ja jotta pystyisi olemaan jonkun muun kanssa, pitää osata olla ensin yksin itsensä kanssa.
Hyvä postaus! :)
Heh, yksi lepsu perfektionisti täälläkin. Olen samaa mieltä siinä, että itse on kyllä yleensä se pahin arvostelija, syyttäjä ja kritisoija omalla kohdallaan. Onneksi voi oppia olemaan lempeämpi itselleen. Monesti kannattaa myös miettiä, miten kohtelisi hyvää ystäväänsä jossakin tilanteessa. Monet syytökset ja kriittisyydet tuntuvat sen jälkeen tyhmiltä.
Olen huomannut myös sen, että myöhemmin valokuvat näyttävät paljon paremmilta. Muistan, kun olin järkyttynyt kuinka lihavalta näytin jossakin luokkakuvassa, ja nyt kun katselin kuvaa, ihmettelin mistä olen oikein valittanut.
Mutta niin, ei sitä pidä minusta salailla, jos on sinut itsensä kanssa ja tykkää itsestään. Niinhän sen kuuluisi olla ihan luonnostaan! Kannattaa vaan näyttää hyvää esimerkkiä muille, sillä elämä on oikeasti paljon helpompaa, kun hyväksyy itsensä. Lainatakseni Carrien sanoja Sinkkuelämästä: "The most exciting, challenging and significant relationship of all is the one you have with yourself. And if you find someone to love the you you love, well, that's just fabulous."
Linkkasin tämän kirjoituksen blogiini, toivottavasti ei haittaa :)
Sia: En voi muuta kuin nyökytellä kommenttiasi lukiessani. Itsetutkiskelu on varmasti paikallaan monenkin ihmisen kohdalla. Uskon, että moni on parisuhteessa vain siksi , ettei uskalla/halua/osaa olla yksin. Surullista.
Kashmirtröja: Muistan, kun Carrie tokaisi noin, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. :) En ymmärrä, miksi tuhlata elämäänsä itsensä inhoamiseen ja surkutteluun. Saman ajan voi yhtä hyvin käyttää vaikkapa omien hyvien puoliensa etsimiseen ja tutkailuun. :)
Nelliina: Kommentoinkin jo blogiisi. :) Ei todellakaan haittaa, olen yksinomaan otettu. :)
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu