Itkupillin kootut tunnustukset
Olen maininnut siitä varmaan joskus aiemminkin, mutta kerrottakoon jälleen: minä olen itkupilli. Ihan lapsesta asti olen iloisen ja hymyileväisen olemukseni vastapainoksi itkeskellyt helposti, paljon ja usein. Ja aina minusta on tuntunut, että se on jotenkin noloa ja häpeällistä. Liekö syy suomalaisessa jäyhyydessä, mutta minulle on jäänyt sellainen tunne, että julkista itkemistä on aina jotenkin paheksuttu ja itseänikin on siitä usein jopa moitittu. Herkkänä ihmisenä olen käynyt läpi tuhansia tilanteita, joissa olen raivoisasti yrittänyt estää silmiin kihoavia kyyneleitä tulvahtamasta yli. Vanhemmiten olen ihmetellyt, mitä siinä itkemisessä on niin pahaa? Minusta herkkyys on ihan hieno asia ihmisessä ja olen oppinut hyväksymään sen, etten useinkaan voi kyynelehtimiselleni mitään. Minusta itkemisessä ei ole mitään vaarallista - etenkään, kun vietän suurimman osan ajasta hymyssä suin.
Minua itkettää oikeastaan melkein mikä tahansa. :D Itken surusta, ilosta, suuttumuksesta, kivusta ja liikutuksesta. Olen myös itkenyt siksi, kun en ole osannut jotakin. Liikutun hyvin herkästi elokuvista, tv-sarjoista ja musiikista, joskus jopa naurettavuuksiin asti. Olen nimittäin itkenyt katsoessa esimerkiksi Dr Philiä, Suurinta pudottajaa sekä Kauniita ja Rohkeita. :D Myötäelän voimakkaasti myös ystävieni elämänkäänteitä ja saatan pillahtaa itkuun jollekin mielestäni koskettavalle tarinalle, vaikka sitä kertova ystäväkään ei itkisi. Mistä tämä kaikki nyt yhtäkkiä nyt tuli mieleen? Olin eilen äitini kanssa Tampereella Pyynikki Festivaaleilla kuuntelemassa Emma Salokoski Ensembleä. Jo lämppärinä toiminut Mambo Taxi herätti jazzahtavilla rytmeillään kummallisen nostalgia-aallon, mutta viimeistään Emma Salokoski Ensemblen mieletön versio Tuomari Nurmion Kurjuuden kuninkaasta nostatti vedet silmiin oikein kunnolla. Voi kuulkaa, minä pinnistelin ja pinnistelin, mutta en silti saanut kyyneleitä pidettyä aisoissa. Ja yritin vaikuttaa siltä kuin silmäni vuotaisivat muuten vain! ;) Joka tapauksessa, todella hieno kappale, suosittelen.
Tunnisteet: Höpötyksiä
lähettänyt Jenni @ 10.33
47 kommenttia:
itkeminen on upee taito :) mäki itken missä ja millon vaan!
Nyt mäkin kehtaan ekan kerran tunnustaa et itkin ku taylor kuoli kauniissa ja rohkeissa.. :) en ois uskonu et mul on kohtalotoveri.. :)
Tästä tuli mieleen se kerta, kun itkin keskellä kaupunkia kaduilla kävellessäni. :-D Kyseessä oli tulehtinut viisaudenhampaani, ja olin juuri saanut siihen antibiootit. Leukaa ja hammasta koski ihan hirveästi, mutta apteekkeja ei ollut mailla eikä halmeilla (halusin hakea ne antibiootit, joihin oli resepti). Niinpä purskahdin itkuun apteekin puutteessa ja jumalattomassa kivussa. ;-)
Itse onnistun itkemään tosi herkästi elokuvia katsoessani, etenkin lapsille suunnatut ovat takuuvarmoja pillityksenaiheuttajia. Kerran itkin elokuvateatterissa, kun ennen elokuvaa tuli traileri(!) leffasta joka kertoi kahdesta tiikerinpoikasesta ja onnistuipa kaveri kerran saamaan mut itkemään ihan sillä, kun kuvaili Kung Fu Pandan juonen. Tosielämää kuvaavat sairaalasarjat on meillä myöskin samasta syystä pannassa. :D
Minulle on myös monesti jäänyt tunne, että ihmiset helposti ahdistuvat siitä, että joku itkee. Itkeminen kun yleensä yhdistetään voimakkaaseen suruun ja ahdistukseen ja luonnollisesti siinä tulee vierestäkatsojalle avuton ja epämukava olo.
Mutta sitten on meitä, jotka itkevät vuolaasti ja helposti ja aivan joka tilanteessa. Syynä on useimmiten ihan vaan se, että sisällä on niin paljon tunteita (positiivisia tai negatiivisia), että ne kertakaikkiaan vaan pursuavat ulos kyynelten muodossa.
Toki itku on voimakas signaali, joka voi olla merkki todellisesta hädästä, eikä sitä siksi pidä ottaa kevyesti. Toisaalta taas olen monesti tuntenut tarvetta selittää huolestuneille ystävilleni, etten ole vaarassa mennä rikki, vaikka itkenkin.
Minäkin olen itkupilli. Ja olen lukuisia kertoja hävennyt silmät päästäni, kun en ole pystynyt pidättelemään itkua. Nuorempana en pystynyt lainkaan kuuntelemaan kirkkourkujen soittoa ilman kyyneleitä silmissä, se oli minun mielestäni jotenkin niin surumielisen kuuloista musiikkia. Minä itken luonto-ohjelmille, elokuville, tv-sarjoille, jopa lasten piirretyille. Kummityttöni katsoo aina minua, kun katsomme jotain surullista kohtaa piirretyssä. En vaan voi sille mitään. Etenkin musiikki vaikuttaa erityisen helposti. Itken myös pettymyksestä, liikutuksesta, puhumattakaan tietenkään häistä ja jopa ristiäisissä itken. Eli käytännössä kaikelle. Ja yleensä häpeän sitä.
Täällä myös yksi itkupilli ilmoittautuu! Ja voin kertoa että vanhemmiten herkistyn entistä helpommin. Että sellainen tulevaisuus odotettavissa.. :) *byääää*
Oiii se on ihana kappale! Minen edes ole mitenkään mielettömän herkkä, tai no olen, mutten kauheasti itke. Julkisesti itkeminen varsinkin on jotenkin hankalaa, siihen on kynnys - en esimerkiksi elokuvissa kovinkaan helposti pysty unohtamaan sitä, että siellä on muita ihmisiä. Kuitenkin, kyseinen kappale sai mutkin kyyneliin Tapiolasalissa April Jazzeissa, samoin kuin konsertin encore Veden alla. Jestas, Emmassa vaan on sitä jotain.
Päivän ihanin tunnustus!!!
Itse itkeskelen ties mistä, usein myös ilosta, mikä saattaa hämmentää ihmisiä...
Tunteiden ilmaisu on vain tervettä!
Tunnustan myös olevani itkupilli. On ihan kamala tunne, kun yrittää tukahduttaa itkua niin kovasti, että tuntuu kuristuvansa. Yleensä itku kuitenkin voittaa. Nykyään osaan jo hieman ennakoida mahdollisia itkutilanteita ja pyrin välttämään niitä jos on muita ihmisiä läsnä esim. nyyhkyleffaa porukalla katsoessa käännän katseeni pois kun jotain itkettäväistä on tapahtumassa. Yksikseni tai poikaystävän kanssa annan vesiputousten valua kuitenkin kunnolla.
ps. Oletko kuullut Stellan Häävalssi-kappaletta? Kyyneleiltä ei voi välttyä.
Muakin itkettää tosi pienet ja välillä tosi tyhmät asiat ja harmittaa joskus kun ei pysty estämään kyyneleitä tilanteessa jossa pitäisi. Kaikista vaikeinta on kun yrittää suuttuessa saada asiaansa esiin, muttei itkulta saa sanottua mitään.
Pahinta tietysti on "Monkey see, monkey do"-efekti jonka oon huomannut. Jos näen että joku muu liikuttuu, niin alkaa omatkin silmät vetistää, vaikka olisi tv-sarjan hahmosta kyse.
Onneksi on kohtalotovereita näköjään :)
Itsekin liikutun ja kyynelehdin helposti monista asioista. Lisäksi ihmiset, jotka sanovat etteivät he koskaan itke ovat minusta on aina tuntuneet jotenkin vähän epäilyttäviltä tyypeiltä.
Nelosella alkanut "Eläinsairaala -ohjelma".. voi sitä liikuttumisen määrää!
Olen ihan samanlainen itkupilli! Olen tosi herkkä itkemään ja itku meinaa yllättää mitä odottamattomissa tilanteissa, joskus jopa mainoksia katsellessa. Ja toisinaan kunnon itku keventääkin mieltä yllättävän kovasti. :)
Mä olen kanssa aika herkkä ollut itkemään pienestä saakka. Muistan kun ensimmäisellä luokalla itku tuli joskus herkästi ja olin todella ujo. Opettajalta sain moitteita (kuitenkaan en koskaan itkenyt kiukutellakseni tai saadakseni tahtoni läpi) ja hän naureskeli joskus muun luokan mukana ujoudelleni ja herkkyydelleni. Edelleen ärsyttää kun vanhojen koulukavereiden mielestä hän oli paras opettaja ja minulla on hänestä enimmäkseen huonoja muistoja.
Ujous kyllä lähti ala-asteen ylemmillä luokilla, mutta jälkeen päin olen miettinyt että mitä pahaa on ujoudessa tai herkkyydessä? Ihan kuin ne olisivat jotain luonnevikoja.
Oon samanlainen! Itken onnesta, itken surusta, itken väsymyksestä, itken liikutuksesta, ja itken joskus ihan muuten vaan itkemisen ilosta :D En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin se aina helpottaa. Sen jälkeen on parempi olo!
Itken kun Free Willyssä Willy hyppää aallonmurtajan yli vapauteen. Joka ikinen kerta.
liikutuksesta itkeminen on kaunista.
terv. toinen herkkis
voi mua itkettää usein mm matikantunneilla (jolloin sitä ehkä sietää vähän häpeilläkin :D)!
Emma Salokoski Ensemble on kyllä sen verran hyvä että sitä kuunnellessa itkeä!
hahhaa mäki oon itkeny ku katoin suurinta pudottajaa ja mua alkaa myös sairaan helposti itkettää mut onneks saan joskus sen estettyä semmosissa tilanteissa jolloin se on noloa (esim. kun joku semmonen ei itke joka ei ymmärrä mun itkemistä :p)
Varsinkin kun ripari loppu ja minä ja kaksi kaveriani itkettiin ihan täysillä eikä kukaan muu... en ymmärrä semmosia ihmisiä
mä itkeskelen itsekseni (onpas hankala yhdistelmä sanoja :D), mutta julkisilla paikoilla mä en vaan pysty siihen. häpeän sitä vissiin aika paljon ja mulla on itkiessä tosi haavottunu olo ja en haluais pahemmin kenenkään näkevän itteeni siinä tilassa.
naurusta/ilosta kyl itken iha porukalla ku sitä ei vaan voi estää :D
Voi että, oon viimeaikoina käyny paljo läpi sitä ku itken paljon. Se tulee kyselemättä, kadulla, koulussa, missä vaan... ja tosi harvoin sille voi ite mitään. Toisaalta se on inhottavaa, ku kaikki ei osaa suhtautua siihen, vaan hätääntyy tms, ja aina sen itkun takana ei kuitenkaan oo muuta ku että menny kaikki vähän heikosti sinä päivänä, ja sitte joku tulee ja kysyy että miten menee.
Nykyään oon paljo enempi sinut tuon asian kanssa, se on osa mua, mää vaan oon herkkä. Ja on siitä välillä hyötyäki, että osaa näyttää tunteet avoimesti. Oon huomannu, että se saa ehkä muutki ihmiset joskus avoimemmiks :). Mutta aika lailla kaikille kavereille oon jollai lailla selittäny tuota asiaa, että ne ymmärtäs, ettei aina kannata huolestua.
Olin pienenä aika herkkis ja itkin helposti. Valitettavasti ala-asteella kohdalle osui opettaja, joka paheksui kauheasti minkäänlaista heikkoutta. Pari kertaa opettaja itketti minua luokassa ihan kiusallaan, kun tiesi, että säikähdän helposti eikä itkusta tule sitten loppua ollenkaan. Ensin sai siis itkemään ja sitten pilkkasi itkusta.
Alaluokalta iskostuikin selkäytimeen, että itkeä ei saa muiden läsnäollessa, se on noloa ja sitä pitää hävetä. Itken tosi harvoin kenenkään nähden ja olen ihan hukassa, jos joku muu itkee.
Joten ole vaan ylpeä siitä, että pystyt ja uskallat itkeä! :) Jäi minullekin vielä heikko kohta eläinleffojen ja -esitysten kohdalle. Niitä katsoessa vetistelen ihan varmasti, vaikka kuinka olisi porukkaa ympärillä!
Yksi itkupilli ilmoittautuu täälläkin :) Pienenä en ollut kovin herkkä itkemään, mutta viime vuosina olen jotenkin herkistynyt enemmän, ja itkenkin todella usein leffoja katsellessani ja kirjoja lukiessani - ja myönnettäköön, olen itkenyt jopa dokumentteja katsoessa :D Varsinkin jotkut todella surkeat sotadokumentit itkettävät, eivät niinkään luontodokumentit tai muut eläinjutut.
Minäkin itken ilosta, surusta, liikutuksesta, kivusta, suuttumuksesta... oikeastaan melkein mistä vain :/
En kyllä ymmärrä sitä, miten itkemistä pidetään jotenkin sopimattomana. Todella harvoin näkee kenenkään itkevän, vaikka varmasti suurin osa ihmisestä tekee sitä aika ajoin... en ymmärrä, mitä pahaa tunteiden näyttämisessä olisi. Enkä itse ainakaan ole kohdannut minkäänlaista syrjintää tai epäluuloa sen takia, että olen kerran jos toisenkin itkenyt julkisilla paikoilla.
Täällä myöskin porukolli tunnustautuu! Kaikista noloimpia ovat tilanteet duunissa, jolloin vedet nousevat silmiin, ihan vaan myötäelämisestä. Silloin sitä toivoisi kyynelkanavien olevan umpeutuneiden!
Mutta toisaalta, itkeminen on jalo taito, sitä ei moni osaa. En ole esim. nähnyt mieheni itkevän kertaakaan, eikä hän kuulemma itkekään. Outo ajatus tällaiselle vetistelijälle!
mun oli just pakko jättää pirkka-lehdessä julkaistu juttu keskossairaalan arjesta kesken ku alko pukata kyyneltä silmäkulmaan :D
Haha onpas herättänyt vastakaikua Ü Mutta pakko sanoa että itselläkin tulee hävettyä itkemistä. Mulla on joku ihme taipumus saada kyyneleet silmiin RUOKAPÖYDÄSSÄ, mikä voi esim koulussa olla vähän kiusallista :)Ja kirjat tottakai itkettää.
Tunnistan itseni tästä tekstistä :) Mä itken aina ja kaikkialla, ilosta ja surusta, liikutuksesta, mistä vaan.
Enkä todellakaan häpeile sitä tai pidä sitä pahana asiana. Olen vain onnellinen, että maailma ei ole onnistunut syömään herkkyyttäni tai kyynistämään :)
Itse asiassa mulle on monet jopa sanoneet, että kadehtivat sitä kuinka vapaasti "ilmaisen tunteitani" (a.k.a. itken jo leffojen alkuteksteissä...)
Samasta puusta olen. Itken oikeasti ihan koko ajan ja todella herkästi. Amerikan vuoteni aikana itkin lähes joka päivä erityisesti silloin, kun oli vaikeuksia tai kaipasin kotiin. Itken lähes joka kerta elokuvissa ja itkin varmaan viimeiset puoli tuntia Serranon perheen viimeistä jaksoa katsellessani. Saatan itkeä jos joku sanoo todella pahasti tai esimerkiksi silloin, kun opettaja sanoo minun tehneen jotain pahaa (lähinnä silloin, kun olen oikeasti syytön) ja joutuisin siitä vaikeuksiin. Toisaalta itkemällä välttää myös joutumasta vaikeuksiin ja saa sympatiat osakseen. Onko se sitten hyvä vai huono, onkin asia erikseen.
Saatan myös toisinaan itkeä aivan ilman mitään syytä ja sekös oudoksuttaa itseänikin. Olen onneksi viime aikoina oppinut hyväksymään taipumukseni ja olen ihan sinut asian kanssa.
jep! itkupilli ilmottautuu täällä kanssa :) tänään pillitin mm. siintä että: puhelimeni oli hävinnyt (jäänyt repun pohjalle), katsoin gran torino-elokuvan loppuun (se loppu oli IHAN H-I-R-V-E-Ä ainakin itkupilleille), se että lähikaupasamme ei ollut enää yhtiä hyviä mansikkaviinereitä jäljellä kun äsken kävin siellä (nielin itkua siellä:D)
Täälläkin ilmoittautuu yksi herkkis! Suurin pudottaja saa aikaan ihan järjettömiä reaktioita :D Hankalinta tämän itkeskelyn ymmärtäminen on ollut poikaystävälle, joka ennen luuli aina että mulla on oikeasti joku hätä. Sittemmin häntä on ruennut lähinnä naurattamaan itkeskelyni milloin millekin :)
mä liikutuin kerran aku ankan taskukirjaa lukiessani! :D sillon tosin oli menkatki alkamassa et menee ehkä sen piikkiin, mut itkupilli oon ehdottomasti.
sul on muuten tosi kiva blogi! :) tällai alottelevana bloggaajana on kiva löytää uusia, mukavia blogituttavuuksia.
Joskus jossain sanottiin, että itkeminen johtuu avuttomuuden tunteesta. Itku on tietysti ensinnäkin vauvan tapa kommunikoida, kertoa että jokin on huonosti. Myöhemmin keinot lisääntyvät. Onkin mielenkiintoista, miksi itkemme myös aikuisena.
Avuttomuuden hetkellä itku helpottaa. Kun seinät kaatuvat päälle, itku toimii kanavana purkaa tunteita. Mutta miksi itketään myös onnesta? Luullakseni kyse on "tunnemyrsky"-tilanteesta. Itkun avulla voi jälleen purkaa tunnelatausta.
Itken itsekin helposti. Nykyään ajattelen silloin hoitavani itseäni. En kätke tunteita, vaan annan niiden "tulla ulos", aika kirjaimellisesti.
Tietysti tuntuu pahalta itkeä, kun muut eivät sitä hyväksy. Toisaalta esimerkiksi ylioppilasjuhlistani tuli varsin lämminhenkinen tilaisuus sen jälkeen kun äitini oli pitänyt puheen, joka keskeytyi tuon tuostakin itkuumme. Itkeminen on henkilökohtaista, parhaimmillaan se yhdistää ihmisiä.
Täällä ilmottautuu myös yksi itkupilli.
Syitä itkuun:
- Ihan kaikki elokuvat
- Dr. Phil, Huippumalli haussa
- Kun joku muu itkee, on se sitten kaveri tai telkkarihahmo
- väsymys
- laiskuus
- jäähyväiset:kaveri vaihtoon, ripari loppuu, kiva ope menee pois
- joku sanoo vähänkin ilkeästi tai muuten vaan pahoittaa mielen
Mietin itse aivan samaa asiaa viime viikolla. Olen superherkkä itkemään ja aina ollutkin. Ja aina kielletään "älä itke". Miksei se voi olla ihan yhtä hyväksyttävää kuin nauraminen? Eniten harmittaa se suunnaton ponnistelu itkemistä vastaan julkisissa tilanteissa (eli koiran koulutuskentällä, kun kaikki menee pieleen tai töissä "huonon tiimihegen punti" -palaverissa), varsinkin kun harvemmin itkua saa kuitenkaan pidäteltyä. Enkä mä usko, että oon ihan ainut joka reagoi itkemällä, tietää sen ja pitää sitä normaalina... Eikä se edes tarkoita maailmanloppua!
Ihanaa etten ole ainut! Poikaystävällä oli tänään viimeinen päivä töissä ja itkin, kun brooke sai ridgen itkin, kun tiskatessa rikon lasin itken ja kun olen kipeänä itken. Onneksi mies ymmärtää eikä ärjähtele.
juliet xxx
Siis sä oot aiiiivan ihana! Sä teet tosi kivoja postauksia ja sulla on oikeesti persoonallisuutta. Et kulje massatrendien mukana, ja teet kaikesta omanlaista, joka on todella ihailtavaa. Oot vaan yksinkertaisesti yks mun lempparibloggareista!
Itsekin olen itkupilli ja itkupilliksi tunnustautuminen on hyväksi havaittu selitys silloin, kun itku tuntuu tulevan liian herkästi yleisiin normeihin verrattuna. Kun tietää, miten monet suhtautuvat itkuun ja liikaan tunteellisuuteen, kokee tarpeelliseksi hieman selitellä asiaa; että se itku nyt vain tulee, silloin kun joku asia liikuttaa. Sinänsä en itkua häpeä, vaan olen ottanut tehtäväksi osoittaa että me (itku)herkät ihmiset olemme oikeastaan aika hienoja ja rohkeita, kun uskallamme näyttää tunteemme.
Itken yleensä juuri liikutuksesta, surusta, ikävästä, väsymyksestä. Liikutus nyt vain tulee hieman keskivertoa useammin, esim. olympiatulen sammuessa. :D Harvemmin tulee kuitenkaan suoranaisesti ilosta itkettyä. Siihenkin on jollain tavalla liityttävä liikutus ja voimakkaat tunteet, muuten menee naurun puolelle. :)
Joskus saatan rankan päivän tai kasautuneiden rankkojen asioiden jälkeen lähteä töistä kotiin ja suorastaan päätän, että nyt aion itkeä. Saatan myös tarkoituksella kaivaa esiin kaikkein itkettävimmän elokuvan. Itkeminen on taito ja se todella puhdistaa olotilaa. :)
Ihan samoja sarjoja ja monia muita katsoessani minä olen itkenyt.. Ja niin monesti olen itkenyt julkisella paikalla. Viimeksi viikko sitten olin ihanana aurinkoisena päivänä kuuntelemassa yksinäni kaunista musiikkia Rovaniemen keskustassa kun tuli tippa linssiin ihan väkisin vaikka taistelin ja taistelin.. Tuli vähän nolo fiilis. Mutta sellanen minä aina olen. Meitä on monta.
Voi vitsi, juuri tällä viikolla myöskin pillitin Emma Salokosken keikalla, kun hän lauloi rajan taakse jääneestä kylästä. Tulihan siinä oma mummo ja hänen kohtalo mieleen, eikä itkua voinut pidätellä.
Terveisin, toinen itkupilli
Eiköhän lopeteta kaikki se kyyneleiden nieleminen! Meitä pillittäjiä taitaa olla niin monta, että jos kaikki itkisisivät julkisesti kun itkettää, ei sitä enää kukaan ihmettelisi tai häpeäisi :)
Voi että Emma Salokoski on aivan upea laulaja! Ja myös täällä asustelee yksi itkupilli :)
Mahtava huomata, että kohtalotovereita on näin runsain määrin - eipähän tarvitse kyynelehtiä yksin. :D Kuten viimeiseksi kommentoinut anonyymi totesikin: eiköhän lopeteta se häpeily ja anneta itkun reilusti tulla silloin kun se on tullakseen. Ehkä nämä ahdasmieliset käyttäytymissäännötkin siitä muokkaantuvat. :)
Luulen, että negatiiviset reaktiot itkemistä kohtaan johtuvat juuri siitä, että ihmiset eivät useinkaan tiedä, miten toisen henkilön itkuun tulisi reagoida. Suomalaisen jäyhässä ilmapiirissä lohdutuksen sanat tuntuvat usein omasta mielestä kömpelöiltä ja toisen itku alkaa lähinnä ahdistaa. Toki itku voi olla merkki suurestakin surusta tai vakavasta tilanteesta, mutta meitä itkuherkkiä ihmisiä näyttäisi olevan aika paljon, joten itku ei välttämättä ole sen kummempi tapa osoittaa tunteitaan kuin naurukaan.
Ikävää huomata, että niin monella on itkuun liityviä nöytyyttäviä kokemuksia. Huomaan itsekin, että käytökseeni vaikuttavat yhä lapsena kohtaamani kommentit "turhasta märisemisestä", yms. Mutta vanhemmiten olen oppinut hyväksymään tuon piirteen itsessäni ja annan kyyneleiden tulla silloin, kun itkettää. Siitäkin huolimatta koen silloin tällöin tarvetta peitellä itkuani muiden reaktioiden pelossa. Ehkä se on kuitenkin ihan normaalia ja tervettä pyrkiä välttämään äärimmäisiä tunnereaktioita oudossa seurassa. :)
Kiitos myös ihanan hupaisista itkeskelyyn liittyvistä tarinoista, joita jaoitte kommenteissanne. Sain monet hyvät hihitykset hulluista itkutilanteista, joihin jotkut olivat joutuneet. :D Itkekää ihmiset jos itkettää, mutta älkää unohtako sitä naurua. ;)
täällä toinen samanlainen itkupilli. minusta itkeminen on ihanaa, jotenkin hyvin puhdistavaa. rakastan elokuvia, jotka saavat minut itkemään. kuunnellessani lempimusiikkiani, joka on niin kaunista että itkettää, en voi taistella vastaan kyyneliä. itken myös usein kun luen uutisista, että esim. 100 sikaa tai lehmää kuoli navettapalossa tai jostain kamalasta eläintensuojelurikoksesta. eläydyn todella helposti tv-sarjojen ja tuntemattomien ihmisten elämän vaikeisiin tilanteisiin sekä onnellisiin hetkiin niin paljon, että kyynelet valuvat herkästi. Kadotin äskettäin laukkuni kännyköineen, kameroineen ja lompakkoineen, tuntui että koko elämä oli poispyyhitty ja oli vain pakko itkeä itseni uneen ja kirota kamalaa tilannettani. Kun on aika sanoa jäähyväiset työkaverille, ystävälle, perheelle tai omalle lemmikille, niin putouksethan siinä taas aukenevat! Monesti jossain juhlissa, missä joku on pitänyt minulle osoitetun puheen, jossa tunteillaan ja kehutaan, niin sitten vain on pakko antaa mennä ja itkeä..ja jälkeenpäin hävettää. Aika usein tulee myös itkettyä liikutuksesta silloin kun näkee jonkin kauan odotetun suosikkibändin tai -artistin saapuvan konsertin alussa lavalle, tai vastaavasti keikan päätyttyä huikaisevien ablodien aiheuttaman tunnekuohun, onnellisuuden ja kiitollisuuden myötä. Kun toinen koirani kuoli vuosi sitten, itkin varmaan viisi päivää putkeen ja koko elämä pysähtyi. Mutta itkeminen auttaa tunteiden käsittelyssä ja usein sitä seuraa parempi olo. Anna kyynelten virrata! :)
Ihanaa, että on olemassa enemmänkin itkustelijoita! :) Itseäni ärsyttää, kun rupean itkemään ollessani vihainen..uskottavuus kärsii :D
tunnistin itseni tästä. minusta on kuitenkin hienoa että osaa näyttää herkän puolensa!
ps. löysin blogisi tänään, ja ihastuin siihen täysin! tätä jään seurailemaan! ((:
Toi ois voinu olla mun tekstiä, oon itkemis asioissa iha samanlaine !
Lähetä kommentti
Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]
<< Etusivu