Eräänä satunnaisena syysiltana

Kuva

Sinnikkään positiivinenkin asenne horjuu aina joskus maailman tuulissa, mutta olen vakuuttunut, että lähes missä tahansa tilanteessa ihminen voi halutessaan löytää elämästä edes jotain hyvää ja jonkun syyn hymyillä. Minulle tapahtui eilen jotakin niin erikoista ja mukavaa, että haluan jakaa sen teidän kanssanne.

Suunnistin eilen illalla sumein silmin Vantaan Heurekaan Nikonin järjestämälle järkkäri-kurssille, jossa oli tarkoitus käydä läpi perusjuttuja järjestelmäkameran käytöstä. Ajattelin, että valotuksen ja tarkennuksen pohdiskelu sekä nippeleiden ja nappeleiden näprääminen saisivat varmaankin ajatukseni vangittua ainakin hetkeksi - ja niin ne saivatkin. Hullua, että katsoin ensimmäisen kerran kelloa luennolla vasta, kun 1,5 tuntia oli jo kulunut. 2,5 tunnin jälkeen olin jo niin uppoutunut aiheeseen, että murheet tuntuivat jääneen kauas taakse.

Kotiinlähdön hetkellä ajauduin jotenkin juttelemaan valtavan suuren auditorion samalla penkkirivillä istuneen tyypin kanssa. Koska meillä oli molemmilla suuntana Helsinki, jatkoimme juttua vielä junamatkalla. Kaikki oli jotenkin niin helppoa ja mukavaa, että perille päästyämme päätimme mennä vielä lasilliselle. Loppujen lopuksi huomasinne, että olimme istuneet ravintolan pöydässä 3 tuntia ja ehtineet keskustella elämästä, kuolemasta, ihmissuhteista, kaikesta. Koko ajan ilmassa väreili tunne, että tässä parhaillaan tapahtuu nyt jotakin todella mahtavaa. Kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä löytää aivan sattumanvaraisesti täydellisen yhteyden - harvoin tuntee oloaan yhtä helpoksi ja vapautuneeksi edes tuttujen seurassa. Erotessamme halaaminen tuntui liki itsestäänselvyydeltä, vaikka muutama tunti aiemmin emme olleet koskaan ennen nähneetkään toisiamme. En näe muuta tapaa päättää tätä tekstiä, kuin Casablancasta tutut, legendaariset sanat: I think this is the beginning of a beautiful friendship.